Revonkylässä maailmat kohtaavat maitolaiturilla ja ketutkin rokkaavat

VIIKON KYLÄ -JUTTU

Elokuun toisena lauantaina Revonkylän raitilla riittää kulkijoita. Kylän erikoisuutta, tanssilavaa Revonkylän tien varressa, puetaan juhlapukuun. Käynnistymässä on toista kesää peräkkäin ihanimpana ja oudoimpana festivaalina mainostettu Revaska, joka on vuositasolla kyläyhdistyksen näkyvin yhteinen voimanponnistus, hiljentyvän kylän huutomerkki.

Revonkylän kyläyhdistyksen puheenjohtaja Suvi Mykkänen haluaa järjestää

kylällä tapahtumia, joihin kaikki voivat osallistua. 

Koulutoiminta päättyi Revonkylässä vuonna 1992, jonka jälkeen rakennukset ovat olleet yksityishenkilöiden omistuksessa. Parisen vuotta takaperin miljöötä saapui asuttamaan eri puolilta Suomea neljä nuorta, jotka ristivät paikan Liisa Ihmemaassa –sadun mukaisesti kaninkoloksi. Kyläyhdistyksen puheenjohtajana toimivan Suvi Mykkäsen koti on keittolan yläkerrassa. Maailmat kohtaavat maitolaiturilla ja kokemuksessa on läsnä kiitollisuus: kun luonto on kaikkialla, ja puu korvaa betonin.

Oppitunneista pienyhteisöasumiseen: Revonkylän koulurakennus on elänyt monta aikaa.

Täynnä paikkoja, joita muualla ei näe

Revonkylään muuttaessaan Mykkänen halusi asua ekonomisesti ja ekologisesti. Pienyhteisöasuminen, ajatus omasta rauhasta ja vastaavasti käytännön töiden jakamisesta houkutteli.

”Vaikka haluamme asua metsässä, emme halua asua kuolleessa kylässä.”

Revonkylä on mm. perinnebiotoopeista kiinnostuneen ja itseään hymyssäsuin ituhipiksi kutsuvan Mykkäsen silmissä luonnonläheinen ja lämmin, persoonallinen kylä, jonka ihmiset tekevät.

 Ihmiset ihanimman ja oudoimman festivaalin takana: vasemmalta Juha Itäpää, Jenni Kettunen,

Suvi Mykkänen, Jarkko Pirinen, Anna-Kaisa Pirinen, Katja Tukki ja Janne Tanskanen. 

Kaikkien yhteinen

Pienen porukan kannattelema kyläyhdistys oli kaninkolon asukkaiden muuttaessa tauolla, mutta sai uusien asukkaiden myötä uutta virtaa. Revaskan laittoivat pystyyn joukko ahkeria kyläläisiä. Lisäksi festivaali sai avustusta Joensuun kaupungin kulttuurirahastolta ja talkoohenkeen vastattiin myös naapurikylissä Enossa ja Ilomantsissa. Viime vuonna kävijöiden ikähaitari ylsi kuudesta kahdeksaankymmeneen vuoteen. Mykkänen haluaa järjestää tapahtumia, joihin kaikki voivat osallistua.

 “Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt.” Maaseutu voi olla kävijälleen

ulkomaanmatkaa suurempi seikkailu.

Perhekoti toisessa polvessa

Jarkko ja Anna-Kaisa Pirinen lukeutuvat Revaskan aktiivisiin talkoolaisiin. Pariskunta pyörittää Siun Soten toimeksiantosopimuksella omaa perhekotia Pirilänvaaralla nyt kolmattatoista vuotta. 45-vuotias Jarkko Pirinen on asunut Revonkylässä syntymästään asti, vaikka lähtöäkin on toisinaan harkittu. Sitova työ on saanut juurien ohella pysymään paikallaan ja vaalimaan myös perinteitä: aiemmin perhehoitotyötä tekivät vaaralla Jarkon vanhemmat Urho ja Hilkka.

Jarkko Pirisen Anna-Kaisa -vaimosta kiertää kylällä sanonta: “Mitä Kaisalla ei ole, sitä ei tarvita”.

Haasteen maalla asumiseen tuovat Pirisen mukaan välimatkat; ympärivuotisen liikkumisen kannalta nelivetoauto alkaa olla välttämättömyys. Perhekotityölle maaseudun rauhallinen ympäristö tarjoaa kuitenkin hyvät puitteet. Elämä maalla on valintoja ja mukautumista. Mykkäsen tavoin Pirinen kiittelee kylän hyvää yhteishenkeä. Kyläläisten kesken luodaan kestäviä ystävyyssuhteita ja tukiverkosto on toimiva. Apua saadaan ja sitä tarjotaan. Vaimo-Kaisasta kiertää kylällä sanonta ”mitä Kaisalla ei ole, sitä ei tarvita”. 64 vakituisen asukkaan kylässä ketään ei jätetä yksin.

Teksti: Jonna Nupponen
Kuvat: Samuli Longi

Katso myös YouTubesta: Viikon Kylä: Revonkylä